Lukion opinto-ohjaaja näytti minulle listaa ammateista, joihin en pystyisi CP-oireyhtymäni takia. Joukossa oli sellaisia, joista olin haaveillut: esimerkiksi lähihoitaja, tarjoilija ja rekkakuski. Mattoa vedettiin alta, ja märkää rättiä tuli naamaan. Sisäistetty ableismi (eli vammaisviha/syrjintä) raivasi itselleen tilaa, ja huokaisin, ettei siinä sitten kai mitään. Olo oli lamaantunut ja ponneton.
Olen aina ollut todella kunnianhimoinen ura- ja opintohaaveissani. Kunnianhimo tuntuu vain kasvavan vuosi vuodelta. Nykyään olen jo kauan tiennyt, että haluan palavasti johtajaksi. Johdan sitten asioita tai ihmisiä, niin tiedän, että se sytyttää ihan eri tavalla kuin mikään muu.
Osallistuin vammaisten naisten valtakunnallisen yhdistyksen Rusetti ry:n VEERA-hankkeen johtajuusmentorointiohjelmaan. Tapasin useasti syvästi ihailemaani johtajaa, joka on vammainen nainen kuten minäkin. Yllättävintä valmennusohjelmassa oli, että lopulta emme puhuneet vammaisuudestani paljoakaan. Ai miksi? Yksinkertaisesti siksi, ettei sen ainakaan tulisi vaikuttaa pätevyyteeni johtajana. Aiheeseen viitattiin vain, kun kysyin mentorini kokemuksia siitä, miten vammattomat suhtautuvat vammaiseen johtajaan.
Se, että omaa osaamistaan, pätevyyttään ja taitojaan tulee koko ajan todistella itselleen ja ennen kaikkea muille, on yksi sisäistetyn ableismin muoto. Se istuu tiukassa, ja onko tuo ihmekään, kun globaalisti vammaisilla on massiivisia ongelmia ei vain työarjessa vaan jo työelämään pääsemisessä?
Kun meitä ei nähdä edes potentiaalisina työntekijöinä, niin miten meidät voisi ikinä nähdä johtajina?
*****
SASKin tilaamissa vammaisten asemaa työelämässä tarkastelevissa tutkimuksissa syvennyttiin erityisesti Brasilian, Indonesian ja Sambian tilanteisiin. Kaikille maille (sekä todellakin myös Suomelle!) yhteisiä havaintoja ovat muun muassa vammaisten pidemmät työttömyysjaksot vammattomiin verrattuna, sopimusten määräaikaisuus, ammatillisen koulutuksen puutteellisuus syrjinnän ja ennakkoasenteiden takia sekä palkankorotusten ja ylipäätään itsenäisen toimeentulon epääminen.
Väitän, että globaalisti trendaava ajatus on hyväntekeväisyydeltä haiskahtava ”parempi kuin ei mitään” -toimintamalli. Siinä ajatellaan huonojen työehtojen täyttävän vammaisten toiveet työelämästä. Ikään kuin meidän pitäisi olla kiitollinen ihan kaikista almuista, joita työnantajat tarjoavat. Entä vammaisten ihmisten kunnianhimo työelämässä, meidän tavoitteemme ja unelmamme?
*****
Kaikessa moninaisuustyössä on tärkeää asemoida itsensä suhteessa käsiteltävään asiaan. Itselläni on synnynnäinen lievä CP-vamma, josta käytän mieluummin termiä CP-oireyhtymä, sen laajan kirjon takia. Pystyn kävelemään itsenäisesti, mutta minulla on ulospäin näkymättömiä haasteita hahmottamisessa ja lukemisessa.
Saan siis itse valita, kerronko työpaikkaa hakiessani vammastani vai en. Jos etenen haastatteluun, joka pidetään etänä, työnantaja ei tiedä juttelevansa vammaisen henkilön kanssa. Kätevää, ainakin etuoikeutettua, eikö? Toisaalta Google kertoo noin nanosekunnissa minun olevan vammaisaktivisti – ja salaisuus on hetkessä paljastettu. Lievästi vammaisena kohtaan kuitenkin ihan omanlaisiaan, ikään kuin kuratoituja vammaissyrjinnän muotoja, joista kerroin enemmän SASKin koulutuksessa.
Jos haen esimerkiksi toiminnanjohtajan paikkaa, rekrytoiva taho saattaa pohtia, tulisiko minulle vammaisuuteni takia enemmän poissaoloja kuin muille. Tai miten pystyn hallitsemaan johtajuuden tuomat paineet? Ja pystynkö ihan todella täyteen työviikkoon? Breaking news: kukaan ei hae työpaikkaa, johon ei oikeasti pystyisi. Sisäistetyn ableismin ääni kuiskuttelee korviini minäpystyvyyteni kelvottomuudesta, mutta se on niitä peikkoja, jotka taltutan itse. En tarvitse ihmisiä ennakolta vahvistamaan tiedostamattomia ajatusvääristymiä vammaisten kelpaamattomuudesta johtajiksi.
Toivon luottamusta omaan arviointikykyyni. Kun olin 16-vuotias, Kela lahjoitti minulle pyynnön ruveta siltä seisomalta työkyvyttömyyseläkkeelle. Ehkä siitä jonain päivänä saa vetävän otsikon: ”Julianna Brandt-Smalille tuputettiin työkyvyttömyyttä heti peruskoulun päättymisen jälkeen. Nyt hän toimii johtajana organisaatiossa X”.
Kirjoittaja on SASK-lähettiläs ja vammaisaktivisti, joka on kouluttanut tänä vuonna SASK-lähettiläitä vammaisuudesta työelämässä.
Webinaarisarja: Vammaisten ihmisten asema työelämässä
SASK järjestää webinaarikoulutussarjan, jossa pureudutaan vammaisten ihmisten oikeuksiin työelämässä ja laajemminkin yhteiskunnassa – globaalista näkökulmasta tietysti. Koulutus on suunnattu erityisesti SASK-lähettiläille, mutta kaikki ovat tervetulleita mukaan.
Seuraava webinaari 26.5.2025 klo 18.00–19.30: Miten vammaisten ihmisten oikeudet toteutuvat työelämässä – kokemuksia maailmalta SASKin hanketyöstä
