”Kun lupauduin täällä puhumaan, niin jouduin samalla tunnustamaan pienuuteni ihmisoikeuskysymysten edessä – aihe on suuri, tärkeä ja hyvin monitasoinen. Siihen tarttuminen yhdestä suunnasta sivuuttaa aina muita tärkeitä kysymyksiä. En yritä tänään puheessani hurmata teitä faktoilla, vaan tuoda esiin urheilijan ja urheilun sijaintia näiden epäkohtien keskellä. Katsoa asioita entisen jalkapalloilijan, nykyisen jalkapallokannattajan, silmin. Tavoitteena on antaa jotain, johon ehkä tarttua tilaisuuden tulevissa keskusteluissa.
Olemme kuulleet ja tulemme kuulemaan loistavia puheenvuoroja, ajatuksia, liittyen ihmisoikeuksiin ja Qatariin – erityisesti siellä olevien siirtotyöntekijöiden tilanteesta. Päivän seminaari ja sen puheenvuorot ovat välttämättömiä. Qatarissa talvella järjestettäviin jalkapallon MM-kisoihin liittyy elämää isompia epäkohtia, ja sitä me emme voi hyväksyä. Siksi haluan kiittää järjestävää tahoa tästä tapahtumasta ja heidän kampanjastaan. Samalla muistutan, että kun kisojen kick-off lähestyy, niin on myös kriittisen keskustelun kiihdyttävä.
Olen käynyt lukemattomia keskusteluja, ihan tuntemattomienkin kanssa, mainitsemistani arvokisoista. Näihin keskusteluihin liittyy valtavasti hämmennystä, kysymyksiä, joista vahvimpana ehkä se, että miten kaikki tämä on edes mahdollista? On ihmetelty ja kauhisteltu sitä, että miksi me aiheutamme tämän kokoluokan kärsimystä niin upean ja globaalin urheilulajin kuin jalkapallon varjolla? Ja kenelle tästä kaikesta kuuluu vastuu? Isoja kysymyksiä, joihin meidän on osattava avoimesti vastata, jotta asiat voisivat tulevaisuudessa muuttua.
Tietyt arvot, ihmisoikeudet siinä sivussa, myytiin eniten tarjoavalle.
Mitä nämä ikävät tapahtumat Qatarin kisojen ympärillä sitten oikein ilmentävät? Tykkäämme puhua paljon urheilun, erityisesti jalkapallon, arvoista. Monesti olen kuullut, kuinka jalkapallo on maailman kieli. Kuinka jalkapallo tuo ihmisiä yhteen välittämättä heidän taustastaan tai ihonväristään. Usein sanat kuten kunnioitus ja yhdenvertaisuus tulevat jalkapalloon liittyvässä puheessa esiin. Hienoja sanoja.
Ikävä kyllä on valitettavan helppoa todeta, että aina välillä nuo arvot ja mahtavat sanat hautautuvat todellisuuden alle. Qatarin kisat ovat tästä äärimmäinen, mutta samalla myös ennennäkemätön esimerkki. Tietyt arvot, ihmisoikeudet siinä sivussa, myytiin eniten tarjoavalle. Eivätkä kymmenen vuotta jatkuneet ihmisoikeusrikkomukset – kärsimys – tule olemaan este kisojen järjestämiselle. Tämä kaikki on tapahtunut silmiemme alla. Me tiesimme kafala-järjestelmästä. Me tiesimme mahdolliset riskit. Mutta silti me emme välittäneet tarpeeksi.
Urheilu on politiikkaa. Urheilu on kiinteä osa yhteiskuntaa ja siinä heijastuvat yhteiskunnan ongelmat. Urheilu voi kuitenkin itse määritellä, millä volyymilla nämä ongelmat heijastuvat ja millä tarmolla niitä kitketään. Urheilu on tältäkin kantilta aina myös vaikuttamista, ja siksi sillä on vastuunsa. Qatarin tapauksessa FIFA ei ole sitä vastuuta kantanut.
Epäkohdat sullotaan uusien tuloksien ja kisojen alle
Urheilun ongelma on mielestäni tietynlainen jatkuva ylinopeus, joka kumpuaa usein taloudellisista intresseistä. Mikäli me emme osaa pysähtyä ja suhtautua urheilussa ja sen rinnalla tapahtuviin epäkohtiin riittävällä otteella, niin silloin lopputuloksena on välinpitämättömyys. Liian usein epäkohdat sullotaan uusien tuloksien, kisojen ja pelien alle – tämä luo lopulta tilan, jossa ihmisoikeudetkin taipuvat.
Qatarin kisoista käymissäni keskusteluissa on vilahtanut ajatuksia ja näkemyksiä juuri urheilijan roolista keskellä tällaisia räikeitä epäkohtia, kuten ihmisoikeusrikkomuksia. Mielestäni sitä roolia on syytä puntaroida – ilman kiihkoa tai syyttävää sormea. Tiedän että urheilijan äänelle on käyttöä näissä keskusteluissa.
Urheilujohtajien ja järjestöjen tekemät päätökset asettavat urheilijan tilanteeseen, joka ei ole urheilijalle ehkä se ominaisin. Unelmien ja uhrauksien lisäksi pitäisi ottaa kantaa, boikotoida ja tunnustaa epäkohtia. Tämä ei välttämättä ole negatiivinen juttu, vaan pakottaa urheilijoiden venyttämään ja pohtimaan urheilijoiden roolia. Pelaaminen stadioneilla, joiden seinät ja ilmastointi muistuttavat valtavista ihmisoikeusrikoksista, ei ole yksinkertaista, eikä sen pidäkään olla.
Urheilijoilla on valtaa ja seuraajia somessa. Ja media kuuntelee heitä, mutta tämän vallan käyttäminen yhteiskunnan tai urheilun epäkohtiin ei aina ole yksiselitteisen helppoa. Suuri yleisö vaati usein menestystä, ei linjakkaita puheenvuoroja. Urheilija on ”ohjelmoitu” kantamaan vastuu juuri menestyksestä ja suorituskyvystä. Tässä mielessä kantaa ottaminen tai vaikeista asioista puhuminen tarkoittaa helposti tuntematonta epämukavuusaluetta, jonne ei mielellään mennä. Olen itse havainnut, että keskustelun avaaminen on helpompaa kuin sen hallitseminen tai lopettaminen. Lopulta urheilijakin on aina vain ihminen, jolla on vahvuutensa ja heikkoutensa. Tämä on hyvä pitää mielessä, kun heiltä jotain vaadimme ja odotamme.
Urheilijoille on tarjottava työkaluja epäkohtien tunnistamiseksi
Mutta onko urheilijalla ylipäätään joku vastuu tai velvollisuus puuttua kentän ulkopuolisiin asioihin, kuten Qatarin tapahtumiin? Minusta urheilijalla on olemassa vastuunsa sen suhteen, että hän ymmärtää, mitä ympärillä tapahtuu tai minne ollaan menossa. Urheilijalle ensisijainen vaihtoehto olisi aina oltava epäkohtiin tutustuminen, ei niiden siirtäminen sivummalle. Tuon vastuun kantamisesta syntyy sitten mahdollisuus vaikuttaa, olla jotain mieltä ja jakaa sitä eteenpäin – tehdä hyvää ja kiinnittää ihmisten huomiota tärkeisiin asioihin. Myös urheilijalta on vaadittava tietynlaista sivistystä, mutta samalla heille on tarjottava työkaluja epäkohtien tunnistamiseksi. Järjestöt, media, seurat, kannattajat, sponsorit ja urheilijat itse luovat lopulta sen ympäristön, joka kannustaa urheilijoita avaamaan suunsa.
Seminaarissa on, aiheesta, noussut esiin tänään Qatarin tai vaikka Kiinan esimerkit. Samalla meidän on siinä ohella kysyttävä myös, että toteutuvatko esimerkiksi kotimaisessa urheilussa yhdenvertaisuus ja tasa-arvo sillä tavalla kuin meidän ihmisoikeusajattelumme edellyttää? Onko suomalainen urheilukenttä avoin seksuaalivähemmistöille? Tapahtuuko siellä häirintää? Vaikuttaako sosioekonominen asema tai vammaisuus radikaalisti lapsen mahdollisuuksiin nauttia urheiluharrastamisesta – voiko lapsi jäädä kokonaan ulkopuolelle? Rasismi on edelleen liian usein läsnä urheilussa, niin tiukasti kiinni rakenteissa, ettemme edes aina havaitse sitä. Näistä ja monista muista asioista puhumaan me tarvitsemme lisää rikusriskejä, shawnhuffeja, lindasällströmejä ja timsparveja – urheilijoita, joita kuunnellaan ja jotka haluavat olla enemmän kuin vain pisteitä, sekunteja, metrejä tai maaleja.
Muutos lähtee urheilun sisältä
Muutos, jos sitä tavoittelemme, lähtee lopulta urheilun sisältä. Erityisesti pyramidin huipulla olevista järjestöistä ja johtajista, mutta myös ruohonjuuritason toiminnasta. Samalla, kun me opetamme ja ohjaamme lapsia ja nuoria ihmisoikeuksia kunnioittavan urheilun pariin, meidän on vaadittava sitä myös huipputasolta. Arvojen on oltava yhteiset, jotta voimme yhdessä niiden puolesta toimia.
Viimeaikaiset tapahtumat ihan täältä Suomestakin osoittavat, että työtä on valtavasti jäljellä. Se on monessa mielessä vasta aluillaan. Tiettyjen rakenteiden korjaaminen ei tapahdu hetkessä vaan vaatii kärsivällisyyttä ja rohkeutta. Mutta olen todella iloinen siitä, että olemme heränneet yhä enemmän näiden asioiden korjaamiseen.
Keskustelun on kiihdyttävä, kannanottojen kasvettava
Mutta palataan vielä Qatariin ja siirtotyöntekijöiden luo. He tekevät edelleen työtään oloissa, jotka ovat haastavia. He vaarantava terveytensä tekemällä ylipitkiä päivä pienellä palkalla vaarallisessa ympäristössä, jotta pallo voi pyöriä ja peli alkaa hienoilla stadioneilla talven koittaessa. Heitä ei edelleenkään kohdella niiden arvojen mukaan, joista jalkapallon parissa paljon puhutaan. Kysymys on heidän ihmisoikeuksistaan, joita yhä edelleen rikotaan ja poljetaan. Tämä on jatkunut aivan liian pitkään. Heitä ei saa unohtaa, vaan kuten alussa totesin: keskustelun on nyt kiihdyttävä, kannanottojen kasvettava.
Siksi tässä kohtaa pidän tärkeänä, että siirrymme yksiköstä yhä enemmän monikkoon. Jalkapalloilija ei pysty siihen mihin jalkapalloilijat pystyvät. Yhden maan lajiliitto on heikompi kuin monta lajiliittoa yhdessä. Tämä on lopulta joukkuepeliä. Jalkapallon tehtävä on nyt yhdessä antaa ääni näille äänettömille. Heidän on painostettava järjestävää tahoa, vaadittava tekoja, joilla siirtotyöntekijöiden asemaa ja työoloja parannetaan – aika tiimalasissa käy vähiin.
Lopuksi.
Kisat tullaan pelaamaan. Yhtäkään menehtynyttä työntekijää emme saa takaisin tai tehtyä rikkomusta tekemättömäksi. Monella tapaa näissä kisoissa ei ole ollut pitkään aikaan itselleni kysymys jalkapallosta tai maailmanmestaruudesta. Minulle näissä kisoissa on kyse muutoksesta, joka on välttämätön. Muutoksesta, joka kyseenalaistaa nykyiset ja menneet toimintatavat. Muutoksesta, joka tapahtuu ennen kaikkea urheilun sisällä ja jonka edistämisessä urheilijat voivat ottaa isompaa roolia. Muutoksesta, joka estää Qatarin MM-kisojen kaltaisten näytelmän toistumisen. Pelin henki ei voi olla hengen menettäminen!
Oikeutta Qatarin siirtotyöntekijöille.”
Timo Furuholm
