Helsingin Sanomat kirjoitti pääkirjoituksessaan 1.9., että taloudellisten ihmisoikeuksien korostaminen vie järjestöt liian syvälle politiikkaan. ”Ihmisoikeusjärjestöt toimivat aiemmin poliittisten ihmisoikeuksien, sananvapauden ja mielipidevankien puolesta. Nyt järjestöt ovat laajentaneet toimintaansa taloudellisiin ihmisoikeuksiin. Se on vienyt ne kovin syvälle politiikan alueelle”, lehti kirjoittaa.
Suomalaisen ihmisoikeusjärjestön puolustaessa suomalaisten oikeutta säälliseen toimeentuloon, terveydenhoitoon ja koulutukseen muuttuu sen toiminta pääkirjoituksen mukaan jotenkin poliittisemmaksi. Tämä ajatus ei ole uusi, viime vuosisadalla, ns. kylmän sodan aikaan, vallitsi länsimaissa jonkinlainen usko poliittisten ihmisoikeuksien paremmuuteen, jolloin kyse oli ensisijaisesti poliittisista ihmisoikeuksista, tai sananvapaudesta, jolloin vähemmän tärkeitä olivat taloudelliset, sosiaaliset ja sivistykselliset oikeudet.
Kylmän sodan asetelmista vapautuneessa ajattelussa yleensä ymmärretään, että sanavapaus ja poliittiset oikeudet eivät toimi hyvin, jos ihmisillä on jatkuvia ongelmia oman terveytensä tai ravintonsa kanssa, tai ei ole esimerkiksi heikon koulutuksen takia pääsyä riittävään tietoon.
SASKin työssä olemme tavanneet valtavan määrän ihmisiä eri puolilta maailmaa, erilaisista olosuhteista. Esimerkiksi indonesialaisen Gepuk-liiton johtaja Isan Saputra pyhittää viikonloppunsa ammattiyhdistystoiminnalle. Öisin hän työskentelee Garuda-lentoyhtiön catering-palveluissa. Palkka riittää juuri ja juuri siihen, että vanhempiensa kanssa asuva nuori mies voi elättää itsensä. Jos Isanilla olisi perhettä, olisi hänen hankittava toimeentulonsa muualta tai tehtävä kahta työtä. Veikkaan, että ammattiyhdistystoiminta ja sananvapauden harjoittaminen jäisivät taloudellisten realiteettien jalkoihin.
Siinä, missä äärimmäisessä köyhyydessä elävien määrä oli laskussa ennen koronaa, valtioiden sisällä oleva eriarvoisuus on puolestaan kasvanut. Tähän on ollut syynä muun muassa se, että valtiot ovat leikanneet julkisia palveluita ja vähentäneet sääntelyä investointien toivossa (Brueckner, 2000). YK:n tuoreen arvion mukaan koronapandemian myötä äärimmäinen köyhyys kasvaa sadalla miljoonalla ihmisellä verrattuna koronaa edeltäneeseen aikaan.
Muun muassa Etelä-Afrikka on viime vuosikymmenten aikana ottanut edistysaskeleita demokratian ja hyvinvoinnin osalta. Siitä huolimatta ISS:n (Institute for Security Studies) mukaan poliittinen epävakaisuus maassa on kasvanut viime vuosina. Vuonna 2020 kesäkuussa mielenosoitusten määrä nousi kahdeksaan päivässä, kun sitä ennen mielenosoituksia oli keskimäärin 2,3 päivässä. Mielenosoitusten syinä olivat väkivalta (erityisesti kotiväkivalta), työhön ja toimeentuloon liittyvät huolenaiheet sekä sähkönjakeluvaikeudet.
SASKilla on hanke Etelä-Afrikassa, joka keskittyy viinitiloilla työskentelevien oikeuksiin. Paikallinen ammattiliitto penää parempia palkkoja sekä asuin- ja työskentelyolosuhteita työntekijöille, joista suurin osa on mustia. Maan lainsäädäntö turvaa työntekijöille laajat oikeudet, mutta esimerkiksi palkat raahaavat perässä. Maatilatyöntekijöiden minimipalkkaa nostettiin viime maaliskuussa 21,69:een randiin tunnilta (n. 1,2 euroa). Palkka ei kuitenkaan riitä elämiseen, vaan paikallisen tutkimuslaitoksen mukaan 66,66 randia tunnilta riittäisivät turvaamaan kohtuullisen ravinnon, asumuksen sekä säästöt. Elämiseen riittävällä palkalla heille turvattaisiin ihmisarvoinen elämä ja siis myös mahdollisuus osallistua yhteiskuntaan. Ihmisoikeudet ovat siis mitä suurimmassa määrin sidoksissa myös taloudellisiin oikeuksiin.
Kirjoittaja on SASKin toiminnanjohtaja.
