Kielekkeellä huimaa. Kauluspaitaan ja suoriin puuvillahousuihin pukeutunut Mag Singh tarttuu kirveeseen ja takoo kalliota kaikin voimin. Ei kypärää. Ei suojalaseja. Jodhpurin aurinko jää pilven peittoon, vaikka toisinaan työmaalla on yli 50 astetta.
Intian Rajastanissa kaivannaisteollisuus työllistää miltei vauvasta vaariin. Miehet louhivat, pultittavat ja käyttävät koneita. Naiset keräävät jätettä isoihin säkkeihin urakkapalkkaa vastaan. Lapset työskentelevät kotona: joka päivä laittomaan hökkelikylään kärrätään tienpäällysteiksi tarkoitettuja kiviä pienten käsien pilkottavaksi. Kaivoksilla ei lapsia näy.
Silikoosi eli kivipölykeuhkosairaus on kaivosalan piina. Varhaisessa vaiheessa oireita ei ilmene. Yhtäkkiä tulee hengitysvaikeuksia, yskää, kuumetta ja sinertävä iho. Lopulta menee työkyky, toisilla myös henki.
Suojaimia esitellään mielellään – mutta ei käytetä
Jodhpurin kaivosalan ammattiliiton puheenjohtajan Kalu Ram Bhatin mukaan sairastumisilta voitaisiin välttyä, jos työturvallisuudesta pidettäisiin huolta. Vain harvoilta työmailta löytyy hengityssuojaimia, kypäriä ja tai suojalaseja työntekijöiden tarpeisiin. Mag Singhillä sellaiset on, ja hän esittelee niitä mielellään. Mutta ei hän niitä käytä, niin kuin ei kukaan muukaan.
– Usein suojavälineet puetaan vain tarkastajien vieraillessa. Työntekijät eivät saa minkäänlaista koulutusta, Kalu Ram Bhati selventää.
Kivilaatan halkominen vaatii tarkkuutta. Jos se on tehty väärin, laatan hinta vähennetään työntekijän palkasta.
Ei kovin oikeudenmukaista, mutta paremmin kuin ennen.
– Vielä 90-luvulla meitä kohdeltiin kuin eläimiä. Kun olin 18-vuotias, työnantajani raivostui virheestäni niin, että hän jahtasi minua rautatanko kädessä kotiin asti. Lopulta jouduin pakenemaan toiseen kaupunkiin, Bhati kertoo ja nauraa sydämellisesti.
Parannusten eteen on taisteltu pitkään. SASK tukee kaivosalan liittoa voimien yhdistämisessä muiden järjestöjen kanssa. Yhteistyön ja sinnikkään lobbauksen tuloksena valtio maksaa nyt korvauksia silikoosiin uhreille: 100 000 rupiaa sairastuneille (noin 1360 euroa) ja 200 000 rupiaa menehtyneiden omaisille. Lisäksi koulutus- ja terveyskysymyksiä käsitellään yhteistyössä työnantajien ja valtion kanssa, mikä on suuri askel Intian työmarkkinoilla.
Koulunpenkki varjelee lasten keuhkoja
Mitä lasten työoloihin tulee, Bhatin mukaan pieniä keuhkoja varjelee yksi asia ylitse muiden: koulunpenkki. Maailman 120 miljoonasta lapsityöläisistä jopa neljännes on Intiassa. Kouluverkosto on hajanainen, eivätkä syrjäseutujen lapset matkusta pitkiä matkoja opinahjoon. Kivien pilkkominen hökkelikylien laitamilla on edelleen yleistä, vaikka uusi lainsäädäntö sen kieltääkin.
Niin, uusi lainsäädäntö. Intia otti suuria harppauksia eteenpäin, kun uusi oppivelvollisuutta koskeva laki astui voimaan vuonna 2009 ja kun lapsityö kiellettiin alle 14-vuotiailta vuonna 2016. Vaikka muutokset näkyvät käytännössä hitaasti, ne ovat askel oikeaan suuntaan. Silti esimerkiksi Kansainvälisen työjärjestö ILOn lapsityötä koskevat sopimukset ovat vielä ratifioimatta. Töitä riittää.
Liitto mukana ihmisten arjessa
Magzi Ki Ghatin kylän koulurakennuksesta kuuluu lohduton parku. Lattialla räsymaton päällä istuu parikymmentä ekaluokkalaista pienet liitutaulut käsissään, sormet liidusta valkoisina. Ekaluokkalaisten keskellä huutaa suu pyöreänä taapero, jonka isosisko on siirtynyt luokan eteen lukemaan ääneen. Parku lakkaa saman tien, kun tyttö lopettaa lukemisen ja nappaa pikkusiskonsa syliinsä.
Pieni koulu on ammattiliiton pyörittämä, aivan kuten koulun yhteydessä toimiva terveysasemakin. Lisäksi liitto pyörittää auttavaa puhelinta, jonne voi soittaa lapsityö- ja ihmiskauppaepäilyistä.
Sen lisäksi että vaikutetaan päättäjiin, liiton on näyttävä myös ihmisten arjessa, toteaa Kalu Ram Bhati. Muuten työntekijät eivät yhdistä voimiaan oikeuksiensa puolustamiseksi, eikä mikään muutu.
– Työntekijät eivät ajattele omaa parastaan vaan perheen ja lasten. Kun lapset pääsevät ammattiliiton kautta kouluun, toiminta saa sosiaaliset kasvot.
Teksti: Katri Blomster
