Jalkapallon tulevien MM-kisojen järjestäminen Qatarissa ei ole nostattanut aplodeja demokraattisissa maissa, eikä sille hurraa Paavo Arhinmäkikään.

– Kaikilla mittareilla mitattuna, ne ovat järjettömimmät kilpailut ikinä.

Nykyisin Helsingin apulaiskaupunginjohtajana toimiva Arhinmäki on ollut intohimoinen jalkapallon ystävä Meksikon vuoden 1986 MM-kisoista lähtien. Samana vuonna hän näki paikan päällä ensimmäisen maaottelunsa, ja maajoukkueen kannattaja hän on ollut yli 30 vuoden ajan.

Kun Huuhkajien pääsy mukaan Qatarin MM-kisoihin oli vielä edessä siintävä unelma, hänellä oli moraalinen dilemma. Lähteäkö kannustamaan Suomen jalkapallojoukkuetta vai jättäytyäkö eettisistä syistä pois.

Enää tätä ei Qatarin osalta tarvitse pähkäillä, mutta Arhinmäki sanoo keskustelleensa aiheesta paljon, myös ihmisoikeusasioiden parissa työskentelevien kanssa.

Vuonna 2013 hän toimi urheiluministerinä ja lähti Moskovaan seuraamaan yleisurheilun MM-kisoja. Katsomossa hän heilutti Suomen lipun lisäksi sateenkaarilippua vastalauseena Venäjän seksuaalivähemmistöjä syrjivälle homopropagandalaille.

Kaikki eivät tykänneet tästä Suomessakaan, ja kritiikkiä on tullut sen jälkeenkin, esimerkiksi seuraavana vuonna päätöksestä olla osallistumatta Sotshin olympialaisten avajaisiin Venäjällä.

– Saavuttaako tällaisilla teoilla mitään, en tiedä. Mutta en usko, että reaktiot olisivat enää ihan samoja kuin vajaat 10 vuotta sitten. Kehitystäkin tapahtuu, Arhinmäki toteaa.

Kisoja järjestäviä maita on seurattava jatkuvasti

Poliitikot, urheilijat ja kaikki muutkin voivat demokratioissa käyttää sananvapauttaan ja tuoda julki mielipiteensä urheiluun kytkeytyviä ihmisoikeusrikkomuksia vastaan. Pekingin olympialaisissa järjestävä maa ei salli kannanottoja.

Mutta pitäisikö kisoja edes myöntää maille, joissa valtiovallan siunauksella tehdään juuri näitä rikkomuksia? Vai voisiko järjestämisvastuun antaminen jopa toimia kimmokkeena epäkohtien korjaamiselle?

– Urheilukisojen vieminen epädemokraattisiin maihin ei tarkoita, että sillä saadaan automaattisesti muutosta aikaan, Arhinmäki sanoo.

Hän muistaa, miten ennen vuoden 2014 Brasilian jalkapallon MM-kilpailuja kansa mellakoi kadulla kalliita kisoja vastaan. Myöhemmin ay-liike raportoi työolojen esimerkiksi rakennusteollisuudessa parantuneen, mutta sittemmin on kuulunut myös päinvastaisia uutisia.

– Oleellista on se, että kansainvälinen yhteisö, mukaan lukien kansainvälinen ay-liike, seuraa kilpailujen valmistelua. Vaikka jotain parannuksia syntyisikin, pysyviä muutoksia tuskin tapahtuu, jos seuranta ei jatku myös kisojen jälkeen. Sen pitäisi olla jatkuvaa.

Qatarin kisavalmisteluja on seurattu, ja järkyttävät uutiset esimerkiksi stadioneita rakentavien siirtotyöntekijöiden kuolemiin johtaneista työoloista ja rajuista oikeuksien polkemisista ovat olleet esillä mediassa ympäri maailmaa. Kansainvälinen ay-liike on kampanjoinut ja yrittänyt vaikuttaa suoraan siirtotyöläisten asemaan, jota Qatarissa käytössä ollut niin kutsuttu kafala-järjestelmä on kurittanut.

Kafala vaikuttaa yhä

Kansainvälisellä painostuksella on ollut vaikutusta. Vuoden 2017 jälkeen maassa on tehty useita lakiuudistuksia, joiden uskotaan kitkevän ihmisoikeuksia rajoittavaa politiikkaa.

Kafalaa on asteittain purettu. Viime vuoden elokuun jälkeen siirtotyöntekijöillä on ollut oikeus poistua Qatarista ja vaihtaa työpaikkaa ilman työnantajansa lupaa. Mutta vain teoriassa. Pian Qatarin laeista päättävä Shura Council -toimielin kiirehti tekemään uusia ehdotuksia, joka selkeästi uhkaisivat lakiuudistusten toteutumista käytännössä.

Lokakuussa järjestettiin ensimmäistä kertaa maan historiassa vaalit, joissa valittiin uusia jäseniä Shura Counciliin. Tämän toimielimen 45 paikasta 30 siis täytettiin vaaleilla, ja loput 15 edustajaa nimesi hallitsija Sheikki Tamim. Tämä on parannus entiseen, jossa koko Shura Council oli sheikin nimittämä. Nyt valitut edustajat koostuvat liike-elämän pohatoista.

Amnesty selvitti tilannetta viime vuoden lopulla Reality Check 2021 -analyysilla, jonka tulokset ovat synkkiä: näennäiset uudistukset eivät ole yltäneet ruohonjuuritasolle asti, ja siirtotyöläiset kamppailevat pitkälti samojen ongelmien kanssa kuin aikaisemminkin.

Kisat annettu ennenkin pullistelijoille

Paavo Arhinmäen uskoa jalkapallon lajin tulevaisuuteen lujittavat esimerkiksi kansainvälisen jalkapalloliitto FIFAn sisällä tapahtuneet henkilö- ja sääntömuutokset, joiden voi toivoa tarkoittavan pienen ja korruptoituneen joukon vallan päättymistä. Julkinen keskustelu on käynnissä, ja se vain kasvaa.

Puhuuko ainakaan Suomessa kukaan enää sen puolesta, ettei urheilua ja politiikkaa pitäisi linkittää toisiinsa?

– Kuulen tällaisia kommentteja edelleen viikottain. Näin siitäkin huolimatta, että urheilu ja politiikka aina liitetty yhteen. Antiikin Roomassa urheilua käytettiin pitämään kansa tyytyväisenä, Arhinmäki sanoo.

Hän muistuttaa myös historian itsevaltaisista poliitikoista ja totalitaristisista järjestelmistä, joille urheilukilpailujen järjestämisvastuu on kerta toisensa jälkeen myönnetty. Vuonna 1934 Benito Mussolini sai jalkapallon MM-kisat Italiaan ja vuoden 1936 Berliinin olympialaiset olivat Adolf Hitlerin voimannäyte.

– Ei urheilupäättäjiä ole tuntunut kiinnostavan, että kunnioitetaanko ihmisoikeuksia tai ympäristöä. Raha ratkaisee. Sotshin talviolympialaisten arvioidaan maksaneen 50 miljardia, suunnilleen Suomen valtion vuosibudjetin verran. Qatarin osaltakin kyse on siitä, että näytetään ulospäin paitsi, että olemme mahtavia, myös että me olemme olemassa.

SASK kampanjoi tänä vuonna Qatarissa töitä paiskivien siirtotyöläisten ihmisoikeuksien puolesta. SASKilla on hanke, jossa tarjotaan tukea ja tietoa Nepalista lähteville ja sieltä palaaville siirtotyöläisille.

Teksti: Sini Saaritsa
Kuvat: Lassi Kaaria