Seikkailuissaan maailman kaukaisimmissa kolkissa parkkiintunut Arman Alizad istuu Ämmässuon kaatopaikalla jätteenmurskaimen ohjaamossa ja laittaa 50 tonnin koneen liikkeelle. Lähes siirtolapuutarhamökin kokoinen laite jyrää eteenpäin Alizadin liikuttaessa pientä vipua.
– Mielettömän siistiä! Mä rakastan Tähtien sotaa, lentotukialuksia ja tankkeja, Alizad nauraa.
Järjettömän kokoiset lokkiparvet liitelevät pilvenä jätevuoren yllä. Tennarit uppoavat ruskeaan liejuun, josta sieltä täältä silmään osuu jokin tuttu esine: lapsen saapas, vaahtomuovipatja, risteilytuliaisiksi saatu kaljatölkki.
Kaatopaikalla on silti siistiä, järjestelmällistä ja suhteellisen hajutonta. Täällä kukaan ei tongi roskakasoja löytääkseen jotakin, jota syödä tai myydä.
– Phnom Penhissä noiden lokkien tilalla olisi ihmisiä, Alizad toteaa.
TV:ssä on juuri esitetty viimeinen jakso Alizadin Arman ja viimeinen ristiretki -ohjelmasta.
Hän sanoo, että tunsi kuvausmatkoilla elävänsä täysin eri todellisuudessa kuin kotona. Reissuilta kotiutuminen ei ollut helppoa.
Tuotantotahdin takia edellisestä rupeamasta ei juuri ehtinyt palautua, kun piti jo ruveta valmistautumaan uuteen matkaan. Koko kauden kuvausten päätyttyä syyskuun alussa Alizadiin iski masennus. Alakuloa ja ärsyyntymistä kesti pari kuukautta.
– Kaupan kassalla saattoi ruveta itkettämään, kun piti maksaa suklaapatukka, hän kertoo naureskellen.
Alizad sanoo, että jos hän saa jonkun sarjan katsojan silmissä sosiaalipornoleiman otsaansa, se on pieni hinta maksaa siitä, että tärkeitä asioita tuodaan julkisuuteen. Medialla on toisaalta iso vastuu siitä millä nimillä asioista puhutaan, hän lisää.
– Joku toimittaja kysyi, että miltä tuntuu tehdä viihdettä tällaisista asioista. Vastaukseni oli, että jos sun mielestä ohjelman avausjakso Kambodzhasta oli viihdettä, niin et ole sellainen ihminen, jonka kanssa haluan istua samassa pöydässä, Alizad pamauttaa.
Lue lisää joulukuun Työmaana maailma -lehdestä.
Teksti: Liisa Leeve
Kuva: Meeri Koutaniemi
