28.11.2012 20:50
Tiistaina aamu alkoi pirteästi, kun liikuntahalliin matkalla olleet remontoimamme koulukodin pikkuoppilaat tulivat kouluessuissaan parijonossa meitä vastaan ja löivät ylävitosia meidän poikien kanssa. Anna sai poskipusun yhdeltä metrin pituiselta söpöläiseltä. Ennen työpäivän alkua Päivi ja Anna ehtivät farmaciassa pudottaa tavaroita hyllystä ryminällä alas, Jukka kävi kuskaamassa Ninan hammaslääkäriin jo toistamiseen Uruguayssa, ja remonttikohteen pihalla pidettiin aamujumppa. Kylän läpi lakkaamatta kulkeviin eukalyptusta kuljettaviin rekkoihin ei niihinkään voinut olla tänäkään aamuna kiinnittämättä huomiota. Kaikki keltaiset Mersut kuulemma vievät puuta UPM:lle.
Tänään, niin kuin eilenkin, olimme maalareina ja hanslankareina. Ja kuten eilenkin, monta kertaa käytiin rautakaupassa. Tyttöjen makuuhuoneessa tuleekin olemaan kolme liilaa (lila) ja yksi merensininen (azul mediterráneo) seinä, koska liilan värin luultiin ensin loppuneen kesken eikä sitä kylän rautakaupassa enää edellisen päivän tiedosta poiketen ollutkaan. Vaikka liilaa myöhemmin löytyikin, oli sinistä ehditty jo ostaa. Musiikkiluokan perusväriksi tuli teenvihreä (chá verde, nimi oli portugaliksi). Tyttöjen huoneessa Pia, Päivi, Marko, Ester, Tiina, Jukka ja tänään Annakin hioivat eilen laitettua kittiä, laittoivat maalia teloilla seiniin ja tupsuttelivat tikkailta katonrajaa ja seinän reikiä siisteiksi. Matti ja Veli-Matti uusivat vaatekaappien saranat ja lisäsivät puuttuvia kahvoja laatikoihin. Alakerran musiikkiluokka saatiin jo hyvissä ajoin lähes valmiiksi koristeluineen kaikkineen: Lauri maalasi seinälle upean Suomen ja Uruguayn lippujen yhdistelmän symbolisoimaan ystävyyttä ja viimeisteli toiselle seinälle Raksanuorten liekkihahmon, Anun käsissä syntyi myös lippuja, Tommi ja Rauni maalasivat korkealla katon rajaa, ja Erja, Tarja, Ulla ja Nina maalasivat seiniä isäntiemme eli paikallisten metallimiesten kanssa. Panchon käsivarresta paljastunutta Che-tatuointia ihasteltiin.
Lounasta nautimme työpäivän lomassa koulukodin ruokalassa lasten kanssa. Maanantaina lasten pöydässä istuessamme meistä tuntui vähän pahalta, että meille vieraille oli tarjolla lämpimiä kasviksia ja salaatteja monipuolisemmin kuin oppilaille, mikä kyllä johtui varmaankin lähinnä siitä, että osa meistä on kasvissyöjiä. Jälkiruokakin tuotiin pöytään vain meille, mutta lapset näkyivät onneksi myöhemmin syövän samaa jälkkäriä juomakupeistaan. Mansikkamehu sen sijaan oli tarkoitettu vain lapsille, mistä sitä hamuavaa Raunia pöydän lapset valistivat. Sekä ruualle, välipalalle että välitunnilta pois kutsuttiin kädessä soitettavan kellon avulla, jota lapset saivat kilistää. Ruokailussa silmiin pistivät lasten hyvät tavat. Ennen aloittamista luettiin ruokarukous, jota ennen kukaan ei kiirehtinyt ottamaan mitään. Syönnin jälkeen lapsista osa pelmahti ulos, mutta kehottamatta muutamat tulivat korjaamaan myös meidän pöytämme. Tiistaina astioita kantanut ja tuoleja kasaan nostellut noin seitsemänvuotias teki hommaa hymy korvissa kun häntä autoimme. Lapset ovat koulukodissa ihania, innokkaita ja avuliaita, ja poskipusuja annetaan vieraille. Maalausvälineemme kiinnostavat, samoin kamerat ja Suomen rahat. Maanantai-iltana lapset ja koulun aikuiset juoksivat kylän läpi perheväkivallan vastaisessa hyväntekeväisyyskilpailussa, jossa prikaatimme pääsi heitä kannustamaan reitin varrella ja maalissa.
Työpäivän jälkeen tiistaina vierailimme huumenuorten kuntoutus-haciendalla kylän reunamilla kauniissa maaseutuympäristössä, jollaisia Suomessa ei enää juuri ole. Fazenda da Esperanҫa (portugalia), ’Toivon maatila’, on ilmeisesti naapurimaa Brasiliasta lähtöisin oleva fransiskaanimunkkien aloittama kuntoutuksen muoto, jossa rakkauden avulla pyritään muuttamaan aineista riippuvaisten elämän kurssi vuoden mittaisen kuntoutusjakson aikana. Cerro Chatonkin yhteisön toiminnasta vastaava henkilö on pappi, mutta maatila toimii silti maallisena yhteisönä. Psykologien tai psykiatrien palveluja ei käytetä, vaan uuteen elämäntapaan totutellaan peruspilareina hengellisyys, työ ja yhdessäolo. Oman työn merkityksen näkeminen kasvattaa nuorten itsearvostuksen tunnetta. Samasta syystä vierailuamme ja kiinnostustamme arvostettiin.
Osa nuorista, joille maatilalle pääsemiseksi ei varsinaisesti ole asetettu yläikärajaa (alaikäraja 15 v.), tulee kuntoutukseen saatuaan lääkinnällistä hoitoa, osa suoraan. Hoito perustuu vapaaehtoisuuteen, ja sinne on nuoren hakeuduttava itse. 80 prosenttia vuoden hoidon läpikäyneistä selviää kuivilla. Cerro Chaton yhteisö pyrkii omavaraisuuteen: maatilalla oli paljon possuja, kanoja ja kukkoja sekä kasvimaata, ja toisinaan asukkaat käyvät myymässä torilla tilan tuotteita. Jokainen nuori maksaa tilalla olostaan 300 USA:n dollarin verran kuukaudessa. Työssä aiemmin olleet saavat rahan kuntoutustukena eivätkä menetä työpaikkaansa. Istuimme pihalla tuokion juttelemassa nuorten miesten kanssa, joita asui tilalla yhteensä kaksitoista. Jostain syystä kuntoutustalossa kierrellessämme katse etsi paikkoja, joista voisi raaputtaa vanhaa maalia, ja ylipäätään kiinnitimme huomiota siihen, miten remonttihommat oli hoidettu. Asuinrakennus oli hyvässä kunnossa. Monesta nuoresta saimme lyhyen tapaamisemme aikana melko valoisan vaikutelman, ja mieliimme jäi toive hyvästä tulevaisuudesta kaikille heille.
Juuri kun pääsimme takaisin majatalolle, tuli kunnon sadekuuro, niin että sisäpihan nurmikko oli lähes reunakiviin asti vettä täynnä. Lisäksi oli ukkosta, pari salamaa ja sateenkaari. Majatalon kissa ja koira etsiskelivät meidän seuraamme ja sylejämme. Jukka heitti paidan ja hyppi riemusta vesisateessa. Ja puolen tunnin kuluttua ei ollut pihalla vesisateesta eikä vedestä jälkeäkään.
Kello on jo vartin yli puolenyön ja uni tulee.
– Ester ja Anna
Mikä ihmeen talkoomatka? Vastauksen löydät täältä
