20.11.2012 00:47
Herään alhaalta kadulta kantaviin bussin kaasuttelun ääniin, katossa pyörii propelli kuten Ilmestyskirja.Nyt-leffan alussa, sunnuntai on valjennut Montevideoon. Sunnuntaina kuuluu mennä Tristan Narvajan katumarkkinoille, jossa kaupataan tavaraa laidasta laitaan. Toiset myyvät hedelmiä, toiset paitoja, joku työkaluja, joku vanhoja auton moottorilohkoja, joku vanhoja kaukosäätimiä. Matekuppeja, termareita, homeenhajuisia maihinnousukenkiä, linttaanastuttuja tennareita, rekisterikilpiä, kuormaliinoja, huonekaluja, fillareita, lamppuja, pizzoja, kirjoja, LP-levyjä, joihin aurinko on tuonut uuden muodon. Kaikkea on ja ihmisiä myös, kaikenlaisia. Lapsia, aikuisia, duunareita, kauppiaita, perheitä, artisteja ja älykköjä. Monet näyttävät siltä, ettei yhtään sunnuntaimarkkinaa ole jäänyt väliin vuosikymmeniin.
Vetäsen aamukahvit terassilla, tarjoilija ottaa vaihtorahat tippinä automaattisesti. Viereinen hemmo vetää viskiä ja alkaa olla jo aika vahvasti markkinatunnelmissa. Silmiini osuu hyvä yksivaihteinen maastofillari myynnissä halvalla, mutta maltan mieleni. Ryhmän suunnitelmana on lähteä muutaman päivän jälkeen Montevideosta maaseudulle eikä ehkä kannata raahata fillaria busseissa ja terminaaleissa. Tarkemmin ajateltuna Minulla on yksi fillari Montevideossa, kaverin hoivissa, mutta se saattaa olla jo aika karussa kunnossa, koska oli sitä jo viime vuonna. Ostan lopulta hienon pyöreän vyönsoljen ja funtsailen että matkamuisto-osasto onkin samalla hoidettu.
Koska kadut ovat sunnuntaisin suljettu liikenteeltä markkinoiden lähikortteleissa, joudun hetken etsimään bussin kulkureittiä. Nousen bussiin ja ajan sillä Solymarin esikaupunkiin, jossa kaverini Flavio asuu. Talo on aivan meren tuntumassa, kuten koko Solymar. Flavion vanhemmat asuvat siellä myös ja vietämme mukavan iltapäivän puutarhassa. Istumme puun alla varjossa, syömme paellaa, juomme viiniä ja juttelemme yhteiskunnnasta, Kiinasta, veroista ja hyvinvointivaltioista. Jokamiehenoikeuksista, plantaaseista, Talvivaarasta ja Trans-Siberian rautatiestä. Toivon, että Hytti No.6 on käännetty jo myös espanjaksi ja mielellään koko Rosa Liksomin tuotanto, koska sitä olisi kiva antaa tuliaisiksi. Naapurin aleman leikkaa nurmikkoa siimaleikkurilla, koko naapurusto raikuu. Kävelemme rannalle, jossa solymarilaiset nauttivat pitkän sadekauden jälkeen auringosta ja lämmöstä. Kalastusta, fudista, uimista, lenkkeilyä ja matenjuontia. Istumme hiekalle ja huomaan merellä pienen saaren, Isla de Floresin. Samannimisellä kadulla Montevideossa on sunnuntai-iltaisin Candombe-kulkue, mutta vasta auringon laskettua. Juomme termoksellisen matea, ja palaamme Flavion kotitalolle. Talohommat vaikuttavat aika yksinkertaisilta, kun ei ole pakkasta eikä routaa. Usein tulee mietittyä, millaista olisi asua jossain kaukaisessa maassa, niin nytkin.
Lähden paluumatkalle Montevideoon vielä, kun näkee jotain. Matka bussilla esikaupunkien läpi tuntuu yllättävän pitkältä, sitten tulee pimeä, alkaa sataa ja samalla iskee fiilis, että on tarinoiden Etelä-Amerikassa. Näen samat kuvat, jotka pyörivät silmissäni käydessäni Mäkelänrinteen iltalukiossa espanjantunneilla ja joita ehkä näki myös Unimies. Kadut ovat lähes tyhjät, jotkut pitävät sadetta parvekkeiden ja räystäiden alla, muutama bussi paahtaa siellä täällä ja vastaan voisi milloin tahansa kävellä itse Che. Kulman baarissa perhe ahmii valtavia pihvi-ranskalaiset-paistettu kananmuna-annoksia, telkkarista tulee fudista ja juustosändäri ilman kinkkua on se, mitä kaipasinkin. Tyhmyyksissäni skippaan Candomben, koska sataa ja väsyttää ja Hotel Los Angeles on ihan kulman takana.
– Jukka
Mikä ihmeen talkoomatka? Vastauksen löydät täältä
