3.12.2012 23:36
Nyt on torstai ja aamulla kahdeksan aikaan sanoimme hyvästi majapaikalle.
Ajattelin tässä hiukan kertoa tuosta kolmentuhannen asukkaan kaupungista. Ajatelkaa villin lännen elokuvissa esiintyviä kaupunkeja, niin näette mielessänne myös Cherro Chaton. Kaupunkia ympäröi joka puolelta aava ja aaltoileva pampas. Kaupunki vain jotenkin loppuu viimeisiin taloihin, menipä sen mille puolelle tahansa. Kadut ovat sorapintaisia, päällystämättömiä teitä, lukuun ottamatta muutamaa pääkatua, joista niistäkin suurin on kylän läpi menevä maantie.
Laitakatujen varsilta löytyy autokorjaamo, sekä muutama pikkukauppa, joissa mm. myydään omistajattaren olkalaukkuja. Muuten kaikki kaupallinen toiminta keskittyi kahdelle pääkadulle. Niillä oli yksi huoltoasema, kaksi rautakauppaa, kaksi hyvää ravintolaa ja lukuisa määrä erilaisia pikku puoteja. Myös muutama virasto näkyi kylässä oleva. Tietynlainen toimeliaisuus tuntui kuitenkin olevan vallalla. Monin paikoin korjattiin ja sisustettiin taloja, laitettiin kiveyksiä ulkopuolelle ym. Liekö tähän ollut syynä, tieto mahdollisesti avattavasta kaivoksesta. Toisihan se kaivattuja uusia työpaikkoja asukkaille.
Melkein koko kylä oli kiinni iltapäivisin, jolloin asukkaat viettivät siestaa. Illan sitten viiletessä avasivat ravintolat ja kaupat ovensa, palvellakseen asukkaita ja hiukan meitäkin. Useimmin söimme illalla Leon kuppilassa, jonka terassilla oli hyvä seurata ohi ajavia tukki ja naudankuljetus rekkoja. Puutavara meni oletuksemme mukaan Metsä-Botnian tehtaille. Tosin varmuutta asiasta ei saatu, mutta koska rekat olivat uusia, voisi näin olettaa olevan. Eihän se tehdaskaan ole kovin kauan toiminut. Muut kuorma-autot mitä raitilla liikkui, taas edustivat aikakautta 1950 – 1990. Lauantai-ilta oli sitten myös nuorison juhlailta. Mopot ja skootterit ajelivat pitkin kylää. Kuski ajoi ja takana istui toinen pulloa heilutellen.
Monena päivänä näimme paikallisen huumorimiehen. Osasi hiukan saksaa, ainakin sen verran että osasi sanoa saksaksi näkemiin. Sitten polkupyörä sai taas kyytiä, mutta jo parin minuutin kuluttua hän oli taas jotain selittelemässä. Viime tapaamisessamme hän kertoi osanneensa saksaa, ranskaa ja italiaa, mutta muisti oli kuulemma mennyt. Tosin ikääkin näytti olevan jo hyvän matkaa kuudenkymmenen päälle, tai sitten elämä oli muuten kuluttanut.
Rautatiekin täällä oli, siinä vain ei ollut kaikin paikoin enää kiskoja. Rata seuraili Montevideosta tullessamme maantienvartta ja sinne tänne oli unohtunut tasoylikäytävän varoitusmerkki. Linja-auton kuljettaja pysähtyi tunnollisesti näissä kohdissa, vaikka radalla ei varmaan kolmeen kymmeneen vuoteen oltu kuljettu. Siis junalla.
Täytyy tässä lopuksi kertoa, että oltiin me vähällä saada Veli-Matille se olkalaukku toisenkin kerran. Menimme siinä kolmen aikana yhteen kenkä- ja laukkukauppaan, kun sen ovi oli auki. Koukussa roikkui mukavan näköinen laukku ja Veli sitä sovittamaan. Puodissa oli semmonen vanhemman puoleinen naisihminen, jota tietenkin luulimme myyjäksi. Tämä meille kamalasti selittelemään ja kieltelemään koskemasta laukkuun. No seuraavaksi me tietenkin katsoimme laukun sisälle, ettei vaan taas olisi kysymyksessä omistajattaren oma laukku. Vaan, ei ollut. Tottahan toki sekin arvoitus ratkesi. Liike oli kiinni siestan takia ja ovi oli jätetty lukitsematta. Paikalla ollut nainen oli ilmeisesti joku siivooja, jolla ei ollut oikeutta myydä mitään. Niinpä jälleen kerran, laukku jäi ostamatta.
– Matti Pietilä
Mikä ihmeen talkoomatka? Vastauksen löydät täältä
