13.12.2012 17:44
Samalla, kun laskeudun bussista Santa Teresan kansallispuiston eteläisen portin kohdalla, alkaa jyristä ja salamoida. Siirryn nopeasti rinkkoineni rekisteröitymiskojun luona olevaan kuppilaan, josta saan kalaa ja riisiä. Sade ei enää odota, vaan tulee alas vuolaana ukkosen rytmittäessä veden solinaa. Enää ei ole kiire minnekään, pimeä laskeutuu ja samalla mukava turvallisuudentunne siitä, että rinkassa on keitin, makuupussi ja kunnon teltta.
Kansallispuistoa hoitavat sotilaat ja rantaturvallisuudesta vastaavat nuoret hengenpelastaja-surffarit pelaavat salissa biljardia ja seuraavat telkkarista Peñarolin matsia. Sade heikkenee hieman, vedän jo sadetakin päälle ja alan valmistautumaan viiden kilsan öiseen patikoimiseen pimeän metsän siimekseen. Hengenpelastajat huomaavat aikeeni ja tarjoavat kyydin, heillä on leiri hieman varsinaisen leirintäalueen ulkopuolella. Peñarol voittaa, me ahtaudumme camionetaan ja ajamme taas voimistuneessa kaatosateessa. Heput ovat mukavaa jengiä, kyselevät olenko Stora Enson miehiä. Kerron olevani vähän toisin motiivein liikkeellä, josta he tuumailevat, että ”niinhän ne aina. Ensin tulevat muina miehinä, saavat luottamuksen ja tutustuvat väkeen. Sitten iskevat ja imevat maan tyhjäksi. Tulevat tänne plantaaseineen, kuten aina.” Kyse on ehkä puolittain vitsistä, mutta vain puolittain. Verovapaat ylikansalliset firmat eivät paljon maahan jätä, palkkarahat lähinnä sekä tietenkin ekologisen jälanjäljen.
Tulemme perille, mitään ei näe, pystytän telttani hemmojen leiriin, suuren eucalyptuksen alle ja kömmin makuupussiin. Sade ropisee, lehtiä tippuu tuulen voimasta, luonto metelöi ja nukun huippuhyvin. Aamulla käyn meressä uimassa ja siirrän leirini muualle, omaan erakkomaiseen rauhaani. Päivällä kävelen kilsatolkulla rantaviivaa, näen lintuja, kuolleen merikilpikonnan, jota korppi syö, eläviä ja kuolleita merileijonia ja joitakin ihmisiä. Käräytän itseni, kuten suomijuntin kuuluukin. Illalla istun meren rannassa, tuuli puhaltaa ja viini on hyvää. Päässäni pyörii Palefacen ”Helsinki-Shangri La”.
Mietin, mitä oltiin hengenpelastajien kanssa puhuttu. Suomalaisena oli vielä muutama vuosi sitten helppo pyöriä maailmalla. Pieni maa, jota kukaan ei tuntenut, ja jos tunsi niin lähinnä urheilijoistaan, koulutuksestaan ja kännyköistään. Ei ollut siirtomaaherruuden tuomia synnintuntoja tai mitään yleisesti tunnettuja pahuuksia taakkana. Kellaan ei pahaa sanottavaa. Kuten Hanna Nikkanen kirjassaan ”Viaton Imperiumi” valaisee; nuo ajat ovat takanapäin. Yksilön ei tietenkään tarvitse kantaa suoraa syyllisyyttä maansa yhtiöiden toiminnasta, mutta leima on otsassa, halusi tai ei. Ympäristöjärjestöt Uruguayssa puhuvat Neo-Kolonialismista. Yhtiö tulee maahan, imee sen tyhjäksi ja jatkaa matkaansa. Taas alkaa Pelle Miljoonan ”Tämä sukupolvi” soida päässä: ”..paljon muuta he eivät jätä perinnöksi lapsilleen, kuin tulta, tappuraa ja raiskatun maan, saastevuoria ja vuotavia ydinvoimaloita…”
En anna rauhallisen merenrantafiiliksen pilaantua, sillä se ei auta mitään. Hetken tuumailen, miten asioihin pitäisi suhtautua, sitten keskityn pitämään askeleet rantakivillä ja nilkat notkeina.
– Jukka
Mikä ihmeen talkoomatka? Vastauksen löydät täältä
