24.11.2012 23:31
Lauantai koitti, niin kuin tavallisestikin Perjantain jälkeen. Aamulla Veli-Matti hyökkäsi minuutin nousuajan jälkeen Jukan tyttöjoogaan. Pakkohan siinä oli itsekin nousta, venytysohjeiden kuuluessa oven läpi. Aamupala oli täkäläisittäin normaali. Laihaa kahvia, vaaleita sämpylöitä ja pullaa. Naranha mehulla maustettuna. Kello yksitoista oli sovittu tapaaminen paikallisen AY-väen toimistolla ja sinnehän me sitten porukalla mentiin. Akateemisen tuolien hankkimisvartin jälkeen tilaisuus alkoikin. Paikalla oli viisi paikallista AY-aktiivia, joista osa edusti metalliliittoa.
Aluksi saimme kuulla tietoa paikallisista oloista, joista pistän tähän yhteenvedon.
Kaupungissa asuu noin 3000 ihmistä. Työpaikkoja ei juuri ole. 130 perhettä on semmoisia, joissa kummallakaan puolisolla ei ole mitään työpaikkaa eikä tulonlähdettä. Kuinka paljon sitten on niitä, joissa vain toinen on töissä, jäi arvailujen varaan. Joka tapauksessa, hyvin työpaikkaköyhää aluetta tämä Floridan alue. Alustajamme kertoi Jukan tulkkauksen avustuksella alueen poliittisesta jakaumasta: sanoen, että alueen väestö on ollut hyvin oikeistolaista, fasisitista kuten hän sanoi. Ay-liike on toiminut kaupunngissa vasta neljän vuoden ajan. Nyt on alueelle suunnitteilla rautakaivos. Kaivoksen perustamisalueella suoritetaan vasta koeporauksia, varsinaista kaivoksen aloituslupaa ei vielä ole viranomaisilta tullut.
Alueen metalliliittolaiset ovat olleet paljon yhteydessä pohjoisessa olevan monikansallisen yhtiön kultakaivoksen työntekijöiden kanssa, jotta osaisivat torjua ne hankaluudet ja haitat, jotka tällaisen yhtiön toimintamalli tuo tullessaan. Käsitykseni, mukaan metallilaiset ja alueen väestö ei vastusta itse kaivosta, mutta he haluaisivat sen toimivan kestävältä pohjalta. Siten, että paikallisille jää hankkeesta hyötyä ja syntyvät haitat minimoidaan.
Sitten pääsimme jo varsinaiseen työkohteen esittelyyn. Kohteeksi oli valittu paikallinen Orpokoti, joka ei ollut sitä sinänsä, vaan sinne on sijoitettu myös ongelmaperheiden lapsia. ( Alkoholi ym.) Lapset ja nuoret asuivat kodissa, jonka yhteydessä oli myös työttömille ja muille asukkaille tarkoitettu kurssitoiminta. Vähän niin kuin Suomalaiset työväenopistot tai kansalaisopistot. Täytynee vielä kertoa, että ei tämän kokoinen kylä kaikkia kodin asukkaita pysty tuottamaan, vaan asukkaita on laajemmalta alueelta.
Rakennus jossa koti sijaitsee oli ollut aiemmin jonkinlainen uskonnollinen koulu, mutta 1968 sinne oli tullut valistuneempi pappi, joka oli alkanut muokata koulun toimintaa nykyiseen suuntaan. Tällä hetkellä sen toiminta oli täysin erillään kirkosta, vaikka kirkkokin sitä tuki. Toiminta oli täysin yksityistä ja pyöri yksityisten lahjoitusten varassa. Aiemmin mm. Espanjan valtio oli sitä tukenut, mutta nyt kun EU on vaatinut sitä säästämään on tämäkin tuki loppunut.
Sitten lähdimmekin itse koululle. Siitä ei ole paljon sanottavaa. Iloisia ja kirkassilmäisiä lapsia. Lasten huutoja ja naurua. Katselimme ruokalan asuinhuoneet ja luokkahuoneen. Päätimme aloittaa maalauksen tyttöjen punaisesta kulmahuoneesta ja sovimme, että lapset päättävät maalien värin maanantaihin mennessä. Itselleni ja Veli Matille varasin luokkahuoneen pulpettein korjauksen. Se kun hiukan liippaa metallimiehen työtä. Pulpeteissa oli kansilevyjä irti, tuolien selkänojat rempallaan ym. Pahinta oli, että niitä oli yritetty korjata tavallisilla vanhanaikaisilla puuruuveilla. Ruuvien kannat töröttivät puoli senttiä kansilevyjen yläpuolella, muodostaen todellisen työturvallisuusriskin. Olivat nimittäin tosi terävä reunaisia.
Ja sitten taas syömään. Kanaa ja lisukkeita. Maha tuli täyteen.
Syötyämme lähdin Veli-Matin, Laurin, Piian ja Päivin kanssa käveleen hotellille. Päätimme kiertää paikallisen huoltoaseman takaa, jossa olimme Veli-Matin kanssa aamulla bonganneet muutaman paikallisen pikkukaupan. Tärkein syy oli, että havaitsimme aamulla yhden pikku puljun ikkunassa olkalaukun, jollaista Veli-Matti oli etsiskellyt. Nyt kauppa oli auki ja me tietenkin sisälle. Myyjätär oli tiskin takana ja pakollisen Holaan jälkeen kävelin ikkunalle ja ojensin siinä olevan laukun Veli-Matille. Veli pyöritteli laukkua, jatkoi hihnaa ja kokeili miten se istuu olkapäälle. Myyjä yritti selitellä jotain, ei osannut englantia ja me ei riittävästi espanjaa. Minä jo kaivoin vihkon esille, että alan selvitellä laukun hintaa, kun myyjätär otti laukun, aukaisi ja näytti sisällön. Tällöin meille selvisi, että olimme kokoajan sovitelleet hänen henkilökohtaista laukkuaan. No nauruhan siitä tuli ja meitä tietenkin hiukan hävetti, mutta sattuuhan sitä.
Illalla olisi vielä tämän hotellin ja sen omistajien ravintolan kolmivuotis -juhlat. Voi olla, että pitää mennä katsomaan.
– Matti Pietilä.
Mikä ihmeen talkoomatka? Vastauksen löydät täältä
