Päätösten valmistelu on edennyt tahmeasti sen vuoksi, että vaikutusvaltaisimpien voimien käsitykset ratkaisumalleista eroavat toisistaan merkittävästi. Teollisuusmaiden ehdotuksissa keskeisessä asemassa on käsitys, jonka mukaan määrätietoinen eteneminen kohti ”vihreää taloutta” tarjoaa parhaan keinon kestävän kehityksen periaatteiden toteuttamiselle käytännössä.
Saksalainen Friedrich Ebert -säätiö on käsitellyt aihetta tuoreessa julkaisussaan.
Maalis-huhtikuussa säätiö järjesti eri puolilla maailmaa viisi tapaamista, joissa suuri määrä ay-liikkeen ja kansalaisjärjestöjen edustajia etsi yhteisiä näkemyksiään Rio+20:ssa käsiteltäviin asioihin. Kansainvälistä solidaarisuustyötä tekevä säätiö on lähellä Saksan ay-liikettä ja sosialidemokraattista puoluetta.
Tapaamisissa suhtauduttiin varauksellisesti ”vihreän talouden” -malliin. Sen pelättiin korostavan taloudellisia tavoitteita sosiaalisten tavoitteiden kustannuksella. Varsinkin Afrikan ja Aasian tapaamisissa korostettiin, että köyhyyden vähentäminen on määriteltävä Rio+20:n päätöksissä maailman maiden kaikkein tärkeimmäksi yhteiseksi tavoitteeksi.
Moni osanottaja piti mahdollisena, että rikkaat maat pystyttävät tulevaisuudessa tuonnin esteitä ”vihreän talouden” vaatimuksiin vedoten. Lisäksi tapaamisissa esitettiin epäilyjä ”vihreän talouden” käsitteiden käyttämisestä talouden kapitalististen rakenteiden ”viherpesuun”.
Maalis-huhtikuun tapaamisissa arvosteltiin Rio+20-kokouksen silloista valmisteluasiakirjaa myös ihmisoikeuksien ja tasa-arvoasioiden jättämisestä aivan liian vähälle huomiolle.
Erimielisyys rahoitusvastuista
Riossa 1992 järjestetty ympäristö- ja kehityskonferenssi loi kansainväliselle yhteisölle kehykset kestävän kehityksen vaatimusten tarkastelulle ja huomioonottamiselle. Kuluneiden kahden vuosikymmenen aikana ympäristön tila on useimmilta keskeisiltä osiltaan heikentynyt, eikä nälkäongelmaa ole vieläkään ratkaistu. Nälkäisten määrä on nyt suurempi kuin vuonna 1992.
Yhtenä esteenä on ollut erimielisyys suurimpien kehitys- ja ympäristöongelmien ratkaisujen rahoituksesta. Kehitysmaiden mielestä rahoituksen pääosan on tultava taloudellisesti kehittyneiltä mailta. Niillä on siihen parhaat taloudelliset voimavarat ja ne ovat suurimmat syypäät pahimman ympäristöuhan – ilmastonmuutoksen – syntyyn, kehitysmaat perustelevat.
Rikkaiden maiden valmius rahoittaa maailmanlaajuisten kehitys- ja ympäristöongelmien ratkaisuja on viime vuosina pienentynyt. Se on johtunut maapallon vauraita alueita koettelevasta talouskriisistä ja myös siitä, että kehitysmaiden taloudellinen kilpailu on aiheuttanut uusia ongelmia rikkaiden maiden talouksille.
Juhani Artto
